sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

"Kunhan olisi terve.."

"Ei väliä onko tyttö vai poika, kunhan on terve!"


Näin varmasti suurin osa tulevista vanhemmista ajattelee. Näin minäkin vastasin tuttavien kysyessä tulokkaan sukupuolta tai kumpaa toivomme. Noin viikko ennen Pätkiksen syntymää luin lapsensa vakavalle sairaudelle menettäneiden vanhempien blogia ja kyyneleet silmissä silittelin mahaani kuiskien "Kunhan olisit terve.." Jos joskus tulen uudelleen raskaaksi, tuskin ajattelen noin. Vaikka ei olisi terve, niin kunhan ei kärsisi tai tuntisi kipua.

Meidän Pätkis on rytmihäiriöinen sydänlapsi ja eilistä LiveAid-konserttia katsoessani päätin kertoa Pätkiksen ensimmäisistä kolmesta elinviikosta. Kolmesta viikosta, jotka kuluivat kahdessa eri sairaalassa. Toinen näistä oli Helsingin Lastenklinikka ja ymmärrän uuden lastensairaalan merkityksen todella vasta nyt kun oma lapsi on ollut tuolla hoidossa. Nämä ensimmäiset kolme viikkoa olivat sen verran tapahtumarikkaat (ja pitkät), että jaan tekstin useampaan postaukseen. Tässä ensimmäinen, alkaen aivan Pätkiksen elämän alusta:

Synnytyksen aikana sydänäänikäyrää kuunnellessaan kätilö toteaa ääneen: "Ihan kuin tuolta kuuluisi ylimääräisiä lyöntejä. Onko kukaan aiemmin maininnut niistä?" Vastaan, että ei, sillä vaikka olinkin käynyt raskauden pari viimeistä kuukautta viikoittain KTG:ssä ja ultrassa Pätkiksen kasvun seurannan takia, hoitajat eivät olleet kertaakaan paikalla pidempään kuin KTG:n asettamiseen ja pois ottamiseen menee. Myöskään käyriä tulkkaavat lääkärit eivät niistä ilmeisesti olleet löytäneet mitään erikoista. Itse olin joskus ollut kuulevinani jotain epämääräistä, mutta en todellakaan osannut ajatella sen olevan jotain vakavampaa. Luulin epämääräisten äänien joko kuuluvan asiaan kun kyseessä on vielä kehittymätön sydän, tai että anturit nappasivat välissä minun pulssini kuuluviin.

Unohdin koko asian synnytyksen edetessä ja totta puhuakseni tajusin Pätkiksellä olevan sydänvika vasta paljon myöhemmin. Pätkiksen synnyttyä kätilöt veivät hänet Miehen kanssa punnittavaksi, mitattavaksi ja kylvetettäväksi, tai niin luulin. En kuullut juuri mitään mitä punnitushuoneessa puhuttiin, mutta etäisesti rekisteröin äänensävyistä, että jotain oli vialla. Sain kuitenkin Pätkiksen lopulta syliini ja imetystäkin yritettiin rintakumin avulla. Tässä vaiheessa kätilö taisi tulla sanomaan, että Pätkis siirretään pian teholle tarkkailtavaksi ja tämän takia Mies lopulta syötti Pätkiksen pullosta. Huimat 20 milliä pikkuiseen upposi. En edes muista kun Pätkis vietiin salista, en tiedä olinko silloin suihkussa vaiko muuten vain pihalla kaikesta. Joimme vielä juhlapommacit ja Miehen lähtiessä kotiin, minä menin takaisin osastolle nukkumaan erittäin sekavissa ajatuksissa.

Seuraavana aamuna vaapuin käytävää pitkin vastasyntyneiden teho-osastolle. Hoitajat onnittelivat ja ohjasivat lämpöpatjan luo, jossa Pätkis nukkui vaippasillaan. Ohimolla hänellä oli tippakanyyli, sokeritippa. Sain hänet syliini ihmeteltäväksi ja ihmetyksestä huolimatta olin nukahtaa valtavaan nahkanojatuoliin. En uskaltanut sanoa hoitajille, että laittavat Pätkiksen takaisin lämpöpatjalle, sillä olinhan minä tuore äiti eikä tuore äiti voi haluta päästää irti lapsestaan! He onneksi huomasivat nuokkumiseni ja kehoittivat takaisin nukkumaan. Parin tunnin unien jälkeen menin takaisin teholle ja Mieskin ehti ajoissa seuraamaan kuinka Pätkis pisti kaikin voimin vastaan hoitajien laittaessa nenämahaletkua paikalleen. Mies (tai kätilö, en muista) oli aamuyöllä kertonut, että Pätkiksen verensokeri oli niin matala, ettei mittarissa lukenut kuin "Low". (Myöhemmin selvisi, että alhaisin mittarin näyttämä lukema on 1,1 kun vastasyntyneen verensokerien pitäisi olla vähintään 3.) Meille kerrottiin, että Pätkiksen pitää olla sokeritipassa niin kauan, että sokerit saadaan pysymään oikealla tasolla. Verensokerien takia syötöt olivat tarkasti kontrolloituja ensimmäiset kaksi viikkoa: kolmen tunnin välein vaipanvaihto ja syöttö ja jos ei syönyt pullosta tai rinnasta tarpeeksi, loppu meni nenämahaletkusta. Kerta-annokset nousivat pikkuhiljaa 20 millilitrasta 60 milliin ja olimme Miehen kanssa tajuttoman innoissamme Pätkiksen vetäistyä kahden viikon ikäisenä rinnasta 80 milliä!

Lääkäri lohdutti, että alhainen verensokeri johtuu vain pienestä syntymäpainosta ja nousee kyllä pikkuhiljaa oikealle tasolle kun tulee lisää painoa ja rasvakudosta. Asia oli minulle ihan ok, en oikeastaan ollut edes huolissani, sillä pikkuhiljaahan Pätkis voimistuu, syö paremmin, kasvaa, saa sokerit kohdilleen ja pääsee lopulta kotiin. Suurin riesa tilanteessa oli letkut, joita piti jatkuvasti varoa! Nenämahaletku meinasi aina jäädä Pätkiksen ja käsivarteni väliin syöttäessä tai tulla kiskaistuksi irti pienenpienten sormien takertuessa sen ympärille. Sokeritippakanyylia piti varoa sylissä pitäessä ja tippaletkua aina Pätkistä siirreltäessä. Saturaatiomittari oli vuoroin toisessa ja vuoroin toisessa pienessä jalassa ja se vieläpä lähti herkästi irti. Elämämme pyöri parin neliön alueella, jossa oli hoitopöytä, Pätkiksen pieni peti ja nojatuoli syöttöjä varten. Vaaka kiskottiin aina paikalle syöttöpunnituksia varten ja töpseleistä oli aina pulaa. Onneksi tämä parin neliön alue oli hyvin kotoisa, siis siinä vaiheessa kun alue oli tarkkailuosaston puolella eikä varsinaisen tehon puolella. Televisiokin sieltä löytyi ja päivät kuluivat Pätkis sylissä vuoroin telkkaa ja vauvaa tuijotellen.

Olin itse osastolla maanantaista sunnuntaihin synnytyksen oltua keskiviikkona. Viikonloppuna tuli "hieman" ruuhkaa ja minut kotiutettiin. Olisin ollut valmis lähtemään jo perjantaina, sillä olin aamusta iltaan teholla Pätkiksen kanssa ja kävin huoneessani vain syömässä. Seuraavan viikon vietinkin tarkkailuosastolla edelleen aamusta iltaan, mutta vain syömättä juuri mitään päivän aikana. Lopulta viikon päästä sunnuntaina hoitajan suunnilleen pakotettua minut henkilökunnan ruokalaan syömään, jossa imettävät äidit söivät ilmaiseksi, sain ruokahaluni takaisin. Sitten minulla olikin taas koko ajan nälkä. Päivien kaava oli melko samanlainen: aamulla viimeistään yhdeksäksi teholle, Mies tuli töistä päästyään ja lähdimme yleensä kahdeksan-yhdeksän maissa, aikaisintaan kuuden jälkeen. Kolmen tunnin syöttöväli rytmitti päiviä ja muun ajan notkuimme nojatuoleissa Pätkis vuorotellen jommankumman sylissä. Näitä tylsiä ja hiljaisia päiviä tuli melkein ikävä siinä vaiheessa kun sydänkäyrää piirtävät koneet piipittivät vähintään pari kertaa tunnissa ja omat sydämemme tuntuivat pysähtyvän aina kun Pätkiksen pulssi pamahti päälle kahteensataan.

Onneksi Pätkiksellä on sitkeä sydän ja tällä hetkellä kaikki on hyvin.


Seuraavat kaksi kirjoitusta Pätkiksen sairaala-ajasta löydät täältä (osa 2) ja täältä (osa 3)


- Ninni -

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...